Matkaoppaan varoitukset LÄHESTY KYLÄLÄISIÄ YSTÄVÄLLISMIELISESTI - ÄLÄ VIHAMIELISESTI ohitin kirjoittajan itsekorostuksena.
Muutaman tunnin jatkolennon jälkeen pilvettömässä horisontissa häämötti hevosenkengän muotoinen paratiisiatolli, pienten saarten helminauha. Tämä on siis se piste, johon sormeni tökkäsin, Kiribati-valtion Tarawa-atolli. Tullissa todettiin, että olin sillä hetkellä koko valtion ainut turisti. Huikeaa, yksi elämäni tavoitteista oli toteutunut.
Suuntasin matkani Tarawa-atollin eteläisen saarinauhan ainoaan majataloon. Siellä näin pari liikemiestä ja lähetyssaarnaajakaksikon. Minua varoitettiin kaikesta mahdollisesta. Varoitukset keskittyivät etenkin pohjoiseen saarinauhaan. Siellä ei olisi sähköä, kauppoja eikä vettä. Lisäksi olisi odotettavissa mielivaltaisia lakeja ja pakanallisuutta eli NO GOOD - DANGEROUS AREA.
Jokin minua sitten kuitenkin veti tuonne pohjoiselle saarinauhalle.
En tiedä oliko se päähänpinttymä, itsepäisyys,
seikkailuhalu vai kohtalon sanelema juttu. Hankin saarikartan, vuorovesiennusteet,
purkkiruokaa ja täytin vesipulloni.
Lähdin liikkeelle jo siinä vaiheessa, kun vesi oli vasta laskemassa. Kahlatessani ensimmäiseltä saarelta toiselle vettä oli lantioon saakka. Kolmannelle saarelle mennessäni vettä oli enää polviin saakka. Sen jälkeen saarten välinen valtameri väistyi kokonaan paljastaen hiekkaerämaata muistuttavan pohjan. Hiekka tuntui samettiselta ja oli hauskaa varoa pohjahiekkaan kaivautuneita rapuja ja muita jalkaanpurijoita. Saaret olivat satumaisen kauniita. Laguunin (atollin sisäpuoli) vesi oli lähes 40-asteisena kuumaa ja valtameren puolella yli 30-asteisena lähes virkistävää — ainakin ympäröivään lämpötilaan suhteutettuna.
Useimmissa saarissa oli asutusta, varsinkin alkumatkasta. Alkuasukkaat olivat ihmeissään kalkkilaivan kapteenin värisestä valkonaamasta. Jotkut jopa uskaltautuivat vaihtamaan muutaman sanan ja tarjoamaan vettä. Yhdessäkin kylässä sanottiin, että he olivat nähneet edellisen turistin 3 kuukautta sitten ja että useimmat lapset eivät olleet koskaan nähneet valkoihoista. Se selittikin miksi lapset juoksivat karkuun minut nähdessään ja kiipesivät puihin tarkkaillakseen salaa puuhiani. Minulle ei koskaan selvinnyt pitivätkö he minua haamuna vai jonain muuna kummajaisena. Palmunlehdistä kyhätyt seinättömät majat ja niitä ympäröivät kasvimaat olivat laguunin puolella. Patikointi sujui isompien saarten kohdalla rivakasti saarten valtameren puoleisella reunalla, koska silloin ei tarvinnut puikkelehtia asumusten ja kasvimaiden seassa ja tuulikin vilvoitti niin mukavasti.
Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta kun olin parin kilometrin ylityksellä. Kirkkaassa auringonvalossa en edes huomannut palaneeni. Kuumuus ja palaminen sumensivat sen verran, että hoksasin juuri tuossa ylityksen puolessa välissä, etten ehtisi kumpaankaan rantaan ennen kuin laskuvesi loppuisi ja valtameri nousisi. Juoksin sen minkä kintuista pääsi ja taistelin loppumatkan nousuveden tuomia vesimassoja vastaan.